Idän pikajuna oli kuin suoraan tarinoista

Tarunhohtoinen Idän pikajuna eli Orient Express kulki Pariisin ja Istanbulin välillä 1880-luvulta vuoteen 1977 asti. Erityisesti vuodet ensimmäisen maailmansodan jälkeen tulivat tunnetuiksi kultaisena 1920-lukuna ja jazzin valtakautena, ja tuohon maailmaan luksusjuna sopi täydellisesti. Junamatkailuun Idän pikajunassa kuuluivat nimittäin valkoiset pöytäliinat, kristallikruunut ja upeissa puvuissaan kulkevat aateliset. Tämä oli aivan uudenlaista matkustamista ja tarinat ovat jääneet elämään sekä kirjoissa että elokuvissa. Mm. dekkarikirjailija Agatha Christie valitsi Idän pikajunan rikosromaaninsa tapahtumapaikaksi. Idän pikajunan arvoituksesta tehtiin myös elokuvaversio. Kirjassa odotellaan junaa Istanbulin rautatieasemalla ja asemalaiturilla kulkee Venäjän prinsessa, yläluokkaisia brittejä palvelijoineen, amerikkalainen miljonääri, unkarilaisia aatelisia ja ruotsalaisia lähetysaarnaajia. Junan juuttuessa lumimyrskyyn saa mestarietsivä Hercule Poirot ratkaistavakseen murhamysteerin. Christien romaani on toki fiktiota, mutta silti tunnetuin kuvaus Idän pikajunan tunnelmasta.

Junalinjan perustajana toimi belgialainen Georges Nagelmackers, joka oli innostunut Yhdysvaltain-matkallaan sikäläisten pitkänmatkanjunien ylellisistä makuuvaunuista. Yhdysvalloissa liikenne oli Pullmanin hallussa ja yritys suunnitteli laajentavansa toimintansa myös Eurooppaan. Nagelmackers päätti aloittaa kilpailun Pullmannia vastaan ja perusti rautatieyhtiön nimeltä Compagnie Internationale des Wagons-Lits. Rahat yrityksen perustamiseen hän rikkaalta pankkiiri-isältään sekä Belgian kuninkaalta, Leopold II:lta. Nagelmacker halusi mahdollistaa ylellisen ja keskeytymättömän matkustamisen Euroopan läpi. Hän alkoi suunnitella ylellisiä makuuvaunuja, käyttäen esikuvanaan Pullmanin vaunuja. Toisin kuin Yhdysvalloissa, Euroopassa eri rataosuudet olivat eri valtioiden tai yksityisyritysten omistuksessa. Nagelmackers joutui lahjomana paljon ihmisiä, jotta hän sai visionsa toteutettua. Vihdoin junan neitsytmatka saatettiin tehdä 4. lokakuuta vuonna 1883. Mukaan kutsuttiin 40 tärkeää toimittajaa. Naisia ei päästetty matkalle mukaan, sillä pelättiin että näyttävä juna houkuttelisi ryöstäjiä. Ensimmäisellä luksusmatkalla ei samppanjaa ja kaviaaria säästelty. Matkalaisia oli tilattu viihdyttämään unkarilainen orkesteri ja välipysähdyksen aikana Romaniassa matkustajat pääsivät osallistumaan kuningatar Carolin juhliin hänen kesäpalatsissaan.

Idän pikajunan neitsytmatka ei kuitenkaan sujunut vielä kokonaan luksusjunalla, sillä Nagelmackers ei ollut saanut sovittua tarvittavia yksityiskohtia kaikkien toimijoiden kanssa. Matkustajat pääsivät junalla Pariisista Münchenin ja Wienin kautta Giurgiuun, Romaniaan. Heidän piti ylittää Tonava laivakyydillä ja tästä matka jatkui tavallisella romanialaisella junalla, päättyen Mustanmeren rannalle Varnan satamakaupunkiin. Täältä päästiin etenemään jälleen laivalla Konstantinopoliin, junan tulevalle pääteasemalle. Kuuden vuoden kuluttua Nagelmackers oli vihdoin saanut kaikki palaset kohdalleen ja raiteet valmistuivat. Lähtöpisteestä pääteasemalle matkustaminen kesti 70 tuntia. Idän pikajuna alkoi kulkea päivittäin. Matkantekoa helpotti Simplonin tunneli, joka avattiin Sveitsin ja Italian välille vuonna 1906. Tunnelin käyttöönoton jälkeen päätettiin avata uusi reitti Milanon, Venetsian ja Tristen kanssa.

Idän pikajunan toiminta keskeytettiin ensimmäisen maailmansodan aikaan, mutta avatiin uudelleen sodan jälkeen. Tuolloin eteläinen reitti eli Simplon Orient Express muuttui kaikista tärkeimmäksi. Luksusjunan varsinainen kukoistuskausi osui sotien väliseen aikaan, sillä nyt matka saatettiin aloittaa jo Lontoosta. Sisustustyyli vaihtui art décoon ja matkustajina nähtiin loistavaan palveluun tottuneita yläluokan matkailijoita sekä muita silmää tekeviä. Päiväsaikaan makuuvaunut muutettiin istuinvaunuiksi, jolloin matkustajat saivat yhdistettyä penkkirivejä yksityisiksi sviiteikseen. Junan ympärillä pyöri jatkuvasti huhuja romansseista, seikkailuista ja skandaaleista ja toimittajat ja kirjailijat eivät koskaan olleet kaukana tapahtumista. Matkustajina oli kuninkaallisia, taiteilijoita, diplomaatteja ja seuraneitejä. Palvelu oli täydellistä, huomaamatonta ja hienotunteista, ruoan valmistamisesta vastasivat huippukokit. Toinen maailmansota teki junareitistä vaarallisen, juna altistui hyökkäyksille Balkanilla ja rautatien pelättiin olevan miinoitettu. Lopulta Rautaesiripun laskeutuminen tarkoitti hyvästejä myös Idän pikajunalle, joka oli jo menettänyt suurimman osan aikaisemmasta loisteestaan. Legendat jäivät kuitenkin elämään.