Soutuveneestä sotalaivaksi

Sukellusveneet olivat pitkään yksi pelätyimmistä sodan aseista ja niillä oli merkittävä rooli myös kylmän sodan aikana. Nykyään niitä käytetään enemmän tiedustelutarkoituksiin, mutta taistelulaivoinakin niillä on mielenkiintoinen historia. Maailman ensimmäinen sukellusvene oli umpinainen soutuvene, joka oli peitetty öljytyllä nahalla ja sitä kokeiltiin Thames-joessa vuonna 1620. Esimerkiksi Englannin kuningas kiinnostui välittömästi hollantilaisen Cornelius Drebbelin keksinnöstä. Sukellusveneellä pystyi sukeltamaan viiden metrin syvyyteen ja miehistö hengitti snorkkelien avulla. Vene saatiin painumaan pinnan alle siten, että siihen kiinnitetyt sianrakot täytettiin vedellä, jolloin vene muuttui tarpeeksi painavaksi ja alkoi painua pinnan alle. Samoin vene saatiin nousemaan takaisin pintaan, kun rakoista laskettiin vesi pois. Laivasto ei kuitenkaan innostunut Drebbelin keksinnöstä eikä nähnyt sukellusveneissä potentiaalia sodan kannalta. Seuraavan kerran sukellusveneitä kokeiltiin Yhdysvaltojen sisällissodassa vuonna 1864. Etelävaltiot onnistuivat rakentamaan takoraudasta Hunley-nimisen sukellusveneen joka oli pituudeltaan 13 metriä. Hunleyn syvyyttä muutettiin tankin avulla, jonka sai täytettyä vedellä ja tyhjennettyä tarvittaessa. Helmikuussa 1864 Hunley ja sen kahdeksan miehistön jäsentä päättivät upottaa Charlestonin satamassa kelluvan pohjoisvaltioiden sotalaivan USS Housatonicin. Sukellusveneen keulaan oli kiinnitetty kuuden metrin tanko, jonka päässä oli 60 kilon ruutipommi. Tangon avulla miehistö sijoitti pommin sotalaivan kölin alle ja räjäytti pommin. Miehistö oli liian lähellä pommia ja sai räjähdyksessä surmansa, mutta myös sotalaiva upposi. Tämä oli ensimmäinen esimerkki siitä, että pienen sukellusveneen avulla oli mahdollista tuhota suuri sotalaiva.

Sukellusveneistä kiinnostuttiin kunnolla uudelleen ensimmäisessä maailmansodassa vuonna 1914, jossa Saksan sukellusveneet olivat kaikkein edistyksellisimpiä. Tuon ajan tyypilliset

saksalaiset sukellusveneet olivat pituudeltaan 65 metriä ja niissä oli 35 hengen vahvuinen miehistö. Aseiksi niihin pakattiin 12 itseohjautuvaa torpedoa. Saksalaiset sukellusveneet upottivat neljässä kuukaudessa yhdeksän brittiläistä sotalaivaa. Helmikuussa 1915 Saksa julisti rajoittamattoman sukellusvenesodan kaikkia laivoja kohtaan, jotka veivät tarvikkeitä Iso-Britanniaan. Tästä eteenpäin saksalaiset sukellusveneet upottivat usein kaksi laivaa päivässä. Toukokuussa 1915 saksalainen sukellusvene iski matkustajalaiva Lusitaniaan kohtalokkain seurauksin. Laiva upposi 18 minuutissa ja sen mukana merenpohjaan hukkuivat laivan kaikki 1 198 matkustajaa. Matkustajista 128 oli kotoisin Yhdysvalloista ja tämän jälkeen myös Yhdysvallat julisti sodan Saksalle. Ensimmäisen maailmansodan loppuessa marraskuussa 1918 saksalaiset sukellusveneet olivat upottaneet lähes 5 000 laivaa. Saksalaiset olivat itse menettäneet ainoastaan 178 sukellusvenettä. Sukellusveneiden käyttöä jatkettiin toisessa maailmansodassa, jossa saksalaisia sukellusveneitä kutsuttiin harmaiksi susiksi. Vaikka sukellusveneitä pelättiin edelleen, eivät ne olleet yhtä ylivoimaisia kuin ensimmäisen maailmansodan aikaan. Kaikuluotaus mahdollisti sukellusveneiden paljastamisen aiempaa tehokkaammin ja niitä voitiin upottaa syvyyspommien avulla. Toisessa maailmansodassa Saksa menetti 793 sukellusvenettä ja 28 000 miehistön jäsentä.

Kylmän sodan aikana pelättiin atomipommeja. 1950-luvulla kehitettiin uudentyyppinen sukellusvene, jonka päätehtävä oli olla ydinohjusten laukaisualusta. Sukellusveneet olivat kehittyneet entisestään ja niillä pystyi kulkemaan tuhansia kilometrejä. Niitä oli myös aiempaa vaikeampi havaita. Kylmän sodan päätekijät, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, varmistivat sukellusveneiden avulla selustaansa. Ydinohjuksilla varustetuilla sukellusveneillä oli tarkoitus tarvittaessa vastata mahdolliseen ydinasehyökkäykseen. Ohjussukellusveneitä kehitettiin edelleen 1960- ja 1970-luvuilla. Erona entiseen oli se, että ohjuksia pystyi nyt laukaisemaan myös pinnan alta, eikä sitä varten tarvinnut nousta veneellä pintaan. Yhdysvallat otti käyttöön

Trident-sukellusveneen, johon mahtui 24 ydinohjusta. Ne olisivat riittäneet miljoonien ihmisten tappamiseen. Neuvostoliitto vastasi liikkeeseen rakentamalla maailman suurimman ohjussukellusveneen, 175 metrin pituisen Akulan. Sillä pystyi matkaamaan veden alla jopa 120 päivää putkeen. Kun kylmä sota päättyi vuonna 1991, sukellusveneitä oli ehditty pelätä yli 130 vuotta. Tuolloin sekä Venäjä että Yhdysvallat lakkauttivat ohjussukellusveneohjelmansa.